Rovaniemeläistarinoita – E-bok

Rovaniemi ei ole mikään mukava tai kaunis kaupunki, jossa vapaa sielu viihtyisi ja mieli lepäisi huolimatta kauniista luonnostaan. Se ei varmasti tule kenellekään yllätyksenä, että taide-elämä on vain tyhjiä happeningejä täynnä ja kaupunkilaiset ahdistavan tylsiä typeryksiä pikkusieluisuudessaan. Jotain valonpilkahduksia sieltä kuitenkin löytyi kuten M-Roomin hullunhauska jengi. Muuten Rovaniemi on pahemman luokan slummi ja läävä sekä kollektiivinen pakko ja paha olo yrittää väkisin olla jotain muuta kuin se on sieluttomine ja joka paikan täyttävine ulkomaalaislaumoineen. Rovaniemi on yhtä ruma kuin sieluton- yhtä julkea kuin henkisesti alamittainen. Sanalla sanoen, jotain hyvin tyypillisen väkinäistä suomalaista pikkukaupunkilaisuutta. Siitä huolimatta yritin kestää siellä vuoden ja kirjoitin Rovanaiemeläistarinoita Mika Waltarin ohjeiden mukaisesti:”Älä tyydy pieniin aiheisiin. Kirjallista näpertelyä meillä on ihan kylliksi. Tartu sinä moukariin ja tao omaa aikaasi kuin hekuvaa rautaa. Älä pelkää suuria aiheita, sillä ihminen kasvaa työnsä mukana. Ole rohkea. Sinulla täytyy olla uskallusta myös epäonnistua. Ennen kaikkea älä masenneu, älä katkereoidu, älä koskaan vihaa ihmistä.” Samalla kun kirjoitin nämä kirjat, tajusin ettei kannata enää kirjoittaa kun kukaan ei niitä lue, joten lopetin siihen “kaupunkirjojeni sarjan”, minkä aloitin vuonna 2011 kaksikielisellä Minun Loviiisa-Mitt Lovisa-kirjallani. Rovaniemeläistrainoita -kirjoja ostettiin (huolimatta siitä että niitä mainostettiin ja myytiin mm. Prismassa missä niitä itse ilta illan jälkeen esittelin) yhteensä 43 kappaletta. Yhtä ainutta apurahaa en saanut. Päinvastoin Rovaniemen sisäsiittoiset ja ylipolitisoituneet taidepiirit (lue: kepulaiset ja kommarit) aloittivat parjauskampanjan minua vastaan ja estivät minua saamasta julkisista varoista kateuttaan edes tikkukaramellia, smalla kun nämä loputtuman tylsät kepulaiset kansantanssijat ynnä muut kommarien sinkkiympäritaidenäyttelyt vanhoista neuvostotasavalloista-projektit kahmivat perinteiseen nautintapaan kaiken vieden murusetkin pöydiltä (lue Anteeksipyyntö-esseideni luku:”Olenko lappilaisen taiteen uusi Kalervo Palsa-tapaus?”) Oli se kuitenkin “eräänlainen-vaikkain lajissaan viimeinen kokemus”. Tämän jälkeen vannoin itselleni viisaasti: ei enää koskaan näitä ahdistavia ja piiloaggressiivisia uskovaisia kepukaupunkeja tango – ja taantumusrajan takaa. Ei enää koskaan! ”Kirjassa kirjoitin mm:” Idän orjuutta vastaan seisoo Suomen poika. Vartiopaikallaan jäätävässä tuulessa, takanaan Eurooppa ja Länsimaat, kaikki se mitä puolustaakseen hän on olemassa, edessään Iivana Julman kansa, Aasian sieluttomat laumat. Kertojaminäni venäläinen opiskelijapoika lensi maailman turvallisimman lentoyhtiön” eli Finnarin lentokoneella Helsinkiin, koska tiesin ettei Suomessa voi koskaan tapahtua Aeroflotin vuonna 1994 Moskovasta Hongkongiin olleen lennon kaltaista onnettomuutta, missä lentokapteeni antoi 15-vuotiaan poikansa ja 13-vuotiaan tyttärensä ohjata koneen 600 kilometrin tuntinopeudella tuhoon. Hän mutusteli kahvin maku suussaan Johannes Salmisen sanoja sitä mitä hän tarkoitti sillä, ettei suurta dramatiikka ollut tarjolla suomalaisille mistään ilmansuunnasta, sillä hänelle ”jokunen vartiotorni siellä täällä” ei riittänyt muuttamaan paljaaksi hakattuja alueita rautaesiripuksi (kirja on kirjoitettu keskellä ”Kylmää sotaa”) siinä kohtalontäyteisessä merkityksessä joka tällä sanalla tavallisesti oli: ”Suomalainen on uudelleen keksinyt, mihin maantiede on hänet lopullisesti sijoittanut, ja rauhallisesti sopeutunut elämään sen venäläisen maamassan reunalla, joka Aasiasta ulottuu aina Kamtsatkaan ja Turkemenistaniin”. Salminen näet ymmärsi idän olevan suomalaisten elämässä haasteen niin hyvässä kuin pahassakin, ja juuri siksi heidän rajaolentoina eroavan oleellisesti muista pohjoismaalaisista Uuno Kailaan sanoin: ”Idän orjuutta vastaan seisoo Suomen poika. Vartiopaikallaan jäätävässä tuulessa, takanaan Eurooppa ja Länsimaat, kaikki se mitä